Piti tulla vielä pikaisesti kertomaan että huomenna vietetään kiitospäivää. Torstai ja perjantai on siis vapaita päiviä tietääkseni kaikille. Ainakin torstai. No, myö lähdetään viettämään kiitospäivää ja seuraavaa viikonloppua Pohjois-Carolinaan Papan veljelle? Hetkinen...niinhän sen pitää olla jos ne lapset kerran on serkkuja.. :D Sinne tulee toinenkin perhe, lapsia on sitten yhteensä 9 kappaletta (kukahan niiden perään katsoo :P). Perheellä jonne mennään on aupair mutta se on just tän viikonlopun jossain matkoilla joten eipä siitä ole iloa. Pitää katsella jos siellä pääsisi vähän kiertelemäänkin.
Mutta sitä vaan siis että torstaista sunnuntaihin oon matkalla joten koneelle tuskin pääsen. Palaillaan muutaman päivän päästä.
torstai 25. marraskuuta 2010
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
tiistai 23. marraskuuta 2010
Kentucky, vihdoin
Nyt nyt. En jaksa olla ahkera ja tehdä mitä pitäisi joten päätin vihdoin päivittää Kentucky-reissusta juttua. Eipä siitä kovasti oo kertomista mutta jotain kuitenkin. Miten tää on ollut niin vaikea kirjoittaa aiemmin...? Noh, nyt kuitenkin.
Päivämäärähän oli torstai-ilta 8.10. kun lähdettiin illalla 11 aikoihin Rebeccan ja sen hostperheen kanssa ajamaan kohti Kentuckya. Matka-aika google-mapsin mukaan on noin 13 tuntia autolla. Meillä oli kyydissä kaksi vauvaa, joten vaikka ajettiinkin yöllä, jouduttiin välillä pysähtelemään. Menomatka meni kuitenkin sujuvasti nukkuessa. Oltiin perjantaina puolenpäivän aikaan hotellilla. Saatiin Beckan kanssa oma huone, parisängyllä ja omalla suihkulla ja wc:llä, sekä telkkarilla. Vanhemmat ja toinen vauvoista oli samanlaisessa huoneessa, ja mein huoneiden välissä oli keittiö ja olohuone, jossa myös oli tv. Ei ainakaan tullut pula telkkareista.
Perjantai vietettiin melko pitkälti hotellilla. Myö aupairit katottiin vauvojen perään kun vanhemmat oli työseminaarissa. Käytiin yhdessä päivällisellä ja vauvat sai paljon ihailuja tarjoilijoilta. Illalla hengattiin hotellilla ja koitettiin myö myös keksiä lauantaille tekemistä.
Lauantaina saatiin auto lainaan hetkeksi, joten lähdettiin tutkimaan Louisvillen keskustaa. Gps on loistokeksintö, siitä näkee missä päin kaupunkia sitä kävelee ja näkee jotain paikkojakin mitä lähistöllä on. No, myö löydettiin ekana Muhammed Ali -keskus, jossa käytiin ihmettelemässä ja kysymässä mikä paikka se oikein on. Ei kuitenkaan menty sisään kun nyrkkeily ei kiinnosta. Käytiinpä silti :) Käveltiin sattumalta Louisvillen Walk of Familla, jossa on kuuluisien Louisvilleläisten nimiä tähdissä kadulla. Monet taisi olla jotain urheilijoita, yhtään en tunnistanut. Jälkeenpäin mietittynä sieltä olisi saattanut löytyä mm. Johnny Deppin ja George Clooneyn nimet.
Ensimmäisenä oikeana paikkana käytiin Kentuckyn taito- ja taidemuseossa, jossa oli mieleenpainuvia veistoksia Raamatun alkusivuilta. Tykkäsin tosi paljon alakerran heppavalokuvanäyttelystä. Sitten käytiin tiedekeskuksessa mutta ei sinne maksettu pääsymaksua sisälle. Ulkona oli kyllä hieno peilitaideteos. Rebecca halusi käydä Louisville Sluggersilla, jossa tehdään baseball mailoja, ja siellä oli myymälä myös. Ei nyt sinne tehdaskierroksellekaan menty mutta ostettiin tuliaisia/synttärilahja.
Löydettiin tiemme peili- ja lasiveistämö/valamopaikkaan, jossa päästiin tutustumaan lasitaiteeseen. Meitä varten tuli mies sulattamaan lasia, josta se ilmeisesti teki ihmishahmon (ei nähty loppuun asti). Seurattiin myös lasinpuhallusta.
Illalla käytiin päivällisellä, jossa vauvat oli taas huomion keskipisteenä (ne on kyllä valloittavia). Siellä oli joku seminaaritapaaminen samaan aikaan, ja oli kyllä niin amerikkalaista menoa taas.. Ihmiset piti puheita ja yksi nainen siellä itki ja yritti puhua kun aihe oli niin surullinen, en kyllä muista enää mikä. Sitten se sai suurimmat taputukset. Blaaah. Päivälliseltä paluu venyi kun jouduttiin baseball-pelistä purkautuvien ihmisten aiheuttamaan ruuhkaan.
Hotellin vieressä oli ihanalta näyttävä huvipuisto, joka oli meidän harmiksi jouduttu sulkemaan rahaongelmien takia. Vieressä oli keilaushalli, johon mentiin viettämään lauantai-iltaa. Illalla kulutettiin tylsyyttämme pois pelaamalla pesäpalloa karkeilla. Heheeee.. Koitettiin myö suurimmat palaset kerätä sieltä pois.
Sunnuntaina oli hetki aikaa hengailla, taidettiin nauttia hotellin kaapelikanavista (kummallakaan ei oo niitä kotona). Paluumatka aloitettiin 11 aikaan päivällä. Mie olin aamusta jo vähän kipeän oloinen, oksensin enne matkaa ja matkalla sitten muutamaan otteeseen oli pakko pyytää pysähtymään huoltoasemalle kun oli tosi paha olo. En ihan tiedä mistä tuo oksentelu johtui, välillä tuntui että on jo ok mutta sitten taas hetken päästä oli paha olo. Perheen isä oksenteli loppumatkasta ja äiti ilmoitti jossain vaiheessa ettei voi hyvin mutta ei kuitenkaan oksentanut. Becka oli ainoa joka oli koko matkan ok, (ja ainut joka ei edellisenä iltana syönyt kanaa) joten se sai sitten ajaa loppumatkan kotiin. Mie koitin kovasti nukkua mutta ei siitä tullut oikein mitään.
Maanantaina mie sairastin vaikka olo oli jo vähän parempi. Mama oli kotona Shnimpun kanssa ja mie yritin saada jotain syötyä välillä. Tiistain oli jo melko normaali olo, ja miulla oli normi työpäivä.
Semmoinen mukava matka.
Jahas. Bloggeri jumittaa enkä saa ladattua kuvia tänne.. katsellaan niitä sitten joku toinen kerta.
Päivämäärähän oli torstai-ilta 8.10. kun lähdettiin illalla 11 aikoihin Rebeccan ja sen hostperheen kanssa ajamaan kohti Kentuckya. Matka-aika google-mapsin mukaan on noin 13 tuntia autolla. Meillä oli kyydissä kaksi vauvaa, joten vaikka ajettiinkin yöllä, jouduttiin välillä pysähtelemään. Menomatka meni kuitenkin sujuvasti nukkuessa. Oltiin perjantaina puolenpäivän aikaan hotellilla. Saatiin Beckan kanssa oma huone, parisängyllä ja omalla suihkulla ja wc:llä, sekä telkkarilla. Vanhemmat ja toinen vauvoista oli samanlaisessa huoneessa, ja mein huoneiden välissä oli keittiö ja olohuone, jossa myös oli tv. Ei ainakaan tullut pula telkkareista.
Perjantai vietettiin melko pitkälti hotellilla. Myö aupairit katottiin vauvojen perään kun vanhemmat oli työseminaarissa. Käytiin yhdessä päivällisellä ja vauvat sai paljon ihailuja tarjoilijoilta. Illalla hengattiin hotellilla ja koitettiin myö myös keksiä lauantaille tekemistä.
Lauantaina saatiin auto lainaan hetkeksi, joten lähdettiin tutkimaan Louisvillen keskustaa. Gps on loistokeksintö, siitä näkee missä päin kaupunkia sitä kävelee ja näkee jotain paikkojakin mitä lähistöllä on. No, myö löydettiin ekana Muhammed Ali -keskus, jossa käytiin ihmettelemässä ja kysymässä mikä paikka se oikein on. Ei kuitenkaan menty sisään kun nyrkkeily ei kiinnosta. Käytiinpä silti :) Käveltiin sattumalta Louisvillen Walk of Familla, jossa on kuuluisien Louisvilleläisten nimiä tähdissä kadulla. Monet taisi olla jotain urheilijoita, yhtään en tunnistanut. Jälkeenpäin mietittynä sieltä olisi saattanut löytyä mm. Johnny Deppin ja George Clooneyn nimet.
Ensimmäisenä oikeana paikkana käytiin Kentuckyn taito- ja taidemuseossa, jossa oli mieleenpainuvia veistoksia Raamatun alkusivuilta. Tykkäsin tosi paljon alakerran heppavalokuvanäyttelystä. Sitten käytiin tiedekeskuksessa mutta ei sinne maksettu pääsymaksua sisälle. Ulkona oli kyllä hieno peilitaideteos. Rebecca halusi käydä Louisville Sluggersilla, jossa tehdään baseball mailoja, ja siellä oli myymälä myös. Ei nyt sinne tehdaskierroksellekaan menty mutta ostettiin tuliaisia/synttärilahja.
Löydettiin tiemme peili- ja lasiveistämö/valamopaikkaan, jossa päästiin tutustumaan lasitaiteeseen. Meitä varten tuli mies sulattamaan lasia, josta se ilmeisesti teki ihmishahmon (ei nähty loppuun asti). Seurattiin myös lasinpuhallusta.
Illalla käytiin päivällisellä, jossa vauvat oli taas huomion keskipisteenä (ne on kyllä valloittavia). Siellä oli joku seminaaritapaaminen samaan aikaan, ja oli kyllä niin amerikkalaista menoa taas.. Ihmiset piti puheita ja yksi nainen siellä itki ja yritti puhua kun aihe oli niin surullinen, en kyllä muista enää mikä. Sitten se sai suurimmat taputukset. Blaaah. Päivälliseltä paluu venyi kun jouduttiin baseball-pelistä purkautuvien ihmisten aiheuttamaan ruuhkaan.
Hotellin vieressä oli ihanalta näyttävä huvipuisto, joka oli meidän harmiksi jouduttu sulkemaan rahaongelmien takia. Vieressä oli keilaushalli, johon mentiin viettämään lauantai-iltaa. Illalla kulutettiin tylsyyttämme pois pelaamalla pesäpalloa karkeilla. Heheeee.. Koitettiin myö suurimmat palaset kerätä sieltä pois.
Sunnuntaina oli hetki aikaa hengailla, taidettiin nauttia hotellin kaapelikanavista (kummallakaan ei oo niitä kotona). Paluumatka aloitettiin 11 aikaan päivällä. Mie olin aamusta jo vähän kipeän oloinen, oksensin enne matkaa ja matkalla sitten muutamaan otteeseen oli pakko pyytää pysähtymään huoltoasemalle kun oli tosi paha olo. En ihan tiedä mistä tuo oksentelu johtui, välillä tuntui että on jo ok mutta sitten taas hetken päästä oli paha olo. Perheen isä oksenteli loppumatkasta ja äiti ilmoitti jossain vaiheessa ettei voi hyvin mutta ei kuitenkaan oksentanut. Becka oli ainoa joka oli koko matkan ok, (ja ainut joka ei edellisenä iltana syönyt kanaa) joten se sai sitten ajaa loppumatkan kotiin. Mie koitin kovasti nukkua mutta ei siitä tullut oikein mitään.
Maanantaina mie sairastin vaikka olo oli jo vähän parempi. Mama oli kotona Shnimpun kanssa ja mie yritin saada jotain syötyä välillä. Tiistain oli jo melko normaali olo, ja miulla oli normi työpäivä.
Semmoinen mukava matka.
Jahas. Bloggeri jumittaa enkä saa ladattua kuvia tänne.. katsellaan niitä sitten joku toinen kerta.
perjantai 19. marraskuuta 2010
Harmony - amisheja, luolia ja lunta
Kirjoitellaanpas nyt lopputeksti Harmonyn matkasta. Elikkäs. Miepä aloitan lukemalla mitä oon ehtinyt jo kirjoittamaan. Okei. Vieläkin iloitsen kivasta tunnelmasta joka siellä oli, sellainen välitön ja aito. Paitsi poislähtiessä oli outoa kun omistaja oli tullut takaisin ja oltiin lähdössä niin se vaan kiitti ja sanoi että avaimen voi jättää koriin tiskille (oltiin maksettu aiemmin). Hölmistyneenä kun ei sitten tullut juteltua enempää, myö poistuttiin paikalta ja pakattiin tavaroita autoon niin tuo viikonlopun työntekijä huuteli ovelta kiitoksia ja hyvää matkaa. :D Ehkä ihmisestäkin kiinni tuo ystävällisyys.
Mutta palataanpa lauantaihin. Aamutouhujen jälkeen otettiin auto ja lähdettiin etsimään amish-opasmatkaa. Ohjeet saatiin hostellilta mutta hyvin lahjakkaasti onnistuttiin lähtemään päinvastaiseen suuntaan ja hetken pohdittuamme käännyttiin takaisin. Harmonyssa on yksi pääkatu jonka varrella kaikki on. Ajettiin sitä ja etsittiin paikkaa jossa opas sanoi tapaavamme meidät mutta hienoista ohjeista huolimattakin onnistuttiin olemaan näkemättä isoja kylttejä jotka osoitti sitä paikkaa. Parkkeerattiin auto ja lähdettiin sitten arpomalla yhteen kauppaan joka kuullosti hyvältä, ja todettiin että se on se oikea paikka. Myöhemmin nolotti kun nähtiin kyltit.
Opas hyppäsi meidän autoon takapenkille ja ohjeisti mihin piti ajaa. Miulta meni välillä jotain juttuja melkein ohi kun piti keskittyä hurjaan ruuhkaisaan liikenteeseen (risteyksessä piti odottaa kahta autoa). Välillä opas puhui aika hiljaa, ja kävin oikeasti miettimään miten tuota ääntä saa kovemmalle (niin kuin radiota) mutta ei ihmisen puhetta vaan niin saa säädeltyä.
Amish-kierros oli kuitenkin antoisa. Pysähdyttiin mm. kotieläinpihassa joka myy lampaanvillavaatteita (ja tottakai niitä eläimiä piti paijailla), muutaman talon kohdalla kuunnellen tarinaa niiden asukkaista (jotkut oli entisiä amisheja mutta pitivät mm. amish-huonekalukauppaa), välillä ihmetellen näkymiä jne. Sisällä päästiin käymään amish-perheen huonekalu"varastossa" josta oisin voinut ostaa vaikka mitä mukaani, oikeassa amish-talossa jossa vanha harmaapartainen mies kiikkui keinutuolissa ja villi pieni koira hyppi rapsuteltavana (oikeasti mentiin katsomaan täkkejä), leipomossa (ostin rusinaleipää ja keksejä), ruokakaupassa (josta mein olisi vissiin kuulunut ostaa karkkia mutta ne oli kyllä samoja mitä kaupassa myydään), ja parissa korimyymälässä (josta mie lankesin ostamaan yhden korin teekoriksi omaan uuteen kotiin sitten joskus (Ammalle kantamista :P). Muutamia amisheja tavattiin, aika hiljaisia olivat, ja useimmat ei puhuneet meille oikein mitään, oppaalle vaan koska hän oli vanha tuttu. Voi kyllä kuvitella kun oudot ihmiset tulee pällistelemään niiden elämäntapaa, asumuksia, vaatteita jne.
Mistä mie kerronkin teille vähän. Amishit on siis kristittyjä, miulle tulee mieleen ne ensimmäiset eurooppalaiset jotka tänne Amerikkaan muutti asumaan. Hevoskärryillä kuljettiin, pärjättiin omillaan ja yhteisön avulla, ravinto piti hankkia itse koko vuodeksi. Sitten alkoi olla enemmän porukkaa, joten perustettiin koulu. Yksi huone, yksi opettaja. Koulussa opiskeltiin vaan pakolliset ja sitten lähdettiin tekemään töitä. Amishit on periaatteessa sama asia, mutta lisäksi he ovat vahvasti uskovia. Sen takia he eristäytyvät maailmasta, kunnioittaen perinteitä ja yksinkertaista elämää. He kokevat että nykymaailman houkuttimet ovat vain pahaksi ihmiselle, jonka vuoksi he pitkälti eristäytyvät ja eristävät lapsensa "meidän maailmasta". Äidinkieli on ns. vanha saksa. Koulussa oppiaineita ovat englanti, matematiikka, kunnioitus (tms) ja hmm.. joku neljäs oli vielä. Koulua käydään 8 luokkaan asti, jonka jälkeen nuoret valitsevat itselleen ammatin ja lähtevät tekemään työtä ammatin taitajan opissa, ilman kirjojen pänttäämistä. Naimisiin mennessä pari rakentaa yleensä itselleen oman asunnon. Nykyään tilan puute alkaa näkyä, ja taloja rakennetaan esim. pojan isän tontille.
Nuorille annetaan ns testiaika, jolloin he saavat käydä tutustumassa meidän maailmaan, kokea mitä haluavat ja tehdä mitä tahansa. Armonaikaa taitaa olla vuosi, jonka jälkeen on päätettävä jatkaako perinnettä amishina vai hylkääkö perheensä ja ystävänsä, ja valitsee helpomman elämän. Usein päätös jäädä meidän maailmaan johtaa siihen ettei enää ole tervetullut amishien luo, joskus vanhemmat ovat armeliaampia ja edelleen tapaavat lastansa. Meille kerrottiin eräästä joka valitsi meidän maailman lastensa takia, jotta voisi elättää perheensä paremmin. Hän elää nykyään rekkakuskina (eli ei mikään loistava ammatti mutta koki voivansa elättää perheensä todella hyvin nykyään). Hän ei ole tervetullut amishien luo enää, mutta välillä vanhat ystävät tervehtivät ja kyselevät kuulumisia. Julkisesti toisten amishien läsnäollessa sitä ei kuitenkaan tehdä ettei menetetä kasvoja yhteisön silmissä. Raakaa peliä.
Jollain tapaa amishien elämä muistutti miuta lestadiolaisista, jotka elävät vahvasti yhteisönsä tukemana. Amisheilla on yhteyksiä kauppiaisiin ja tavaran välittäjiin, ja he saavat usein parempaan hintaan. Talot rakennetaan itse, ainoastaan yksi työntekijä palkataan tilaamaan tarvikkeet ja organisoimaan rakentamista. Kerroin oppaalle miten lestadiolaiset harrastavat samaa, heidän keskuudessa on taitavia rakennusmiehiä, sähkömiehiä jne, jotka rakentavat paljon taloja. Sanotaan, että neljäs heidän rakentama talo on heille ilmainen (koska he myyvät ne edelliset tietysti). Kätevä tapa tienata.
Mutta kuvista nyt näkee vähän minkälaista tuolla maaseudulla on. Mie kuvittelin että amishin elää enemmän suljetuissa yhteisöissä, mutta tuolla oli ns kotikauppoja, josta (jos vaan tietää) voi mennä ostamaan amish-tuotteita ja tiet on ihan yleisessä käytössä. Joitain tiloja oli myyty "englantilaisille", eli amerikkalaisille, joten amishien naapurit voivat olla ihan tavallisia tallaajia. Ihmisistähän ei saanut ottaa kuvia, joten yhtään kuvaa ei ole niiden vaatteista. Semmoiset hassut hatut päässä ja miehillä liivit, vanhanaikaiset housut jne.. Naisilla mekot ja hiukset peitetty. Tummia vaatteita yleensä.
Opaskierros alkutietojen mukaan kestää 2-2½ tuntia, meillä 3 :P Pitää se koko rahan edestä käyttää opasta.
Kierroksen jälkeen käytiin pikaisesti ostamassa huoltoasemalta lämmintä soppaa ja juustoleipätikkuja. Nam. Syötiin autossa. Sitten kiiruhdettiin katsomaan luolia. Onnistuttiin siitäkin ajamaan ohitse vaikka kyltti oli (toinen kyltti vieressä sanoi "entrance ahead" eli sisäänkäynti edessäpäin) mutta löydettiin ajoissa perille. Meidän lisäksi luolakierrokselle lähti pariskunta ja isä kahden lapsen kanssa. Kiva pieni porukka, vähän sai hidastellakin matkalla. Ulkoapäin näytti ettei luola mikään iso voi olla kun siinä oli vaan pieni kukkula talon takana mutta luola voi olla myös siellä maan alla :P Muistaakseni oltiin syvimmillään puolen mailin (800 m) syvyydessä ja matkaa käveltiin n. maili (1.6 km).
Luola on ennen ollut meren alla, jonka johdosta siellä näkyi välillä joitain fossiileita. Nykyään vesi edelleen muokkaa luolaa, ja päästiin näkemään pariin kertaan vesivirtaukset. Kovaa se meni. Jännä oli nähdä miten vesi on joskus mennyt korkeammalla ja muokannut käytäviä kallion sisään, sitten siirtynyt kerroksen alemmas, välillä tehnyt käytävästä tooosi korkean. Luolassa oli myös pieni kappeli. Siellä on pidetty häitä pelkästään morsiusparin läsnäollessa ja max noin 30 vieraan katsellessa. Pieni se tosiaan oli mutta eksoottinen. Luolan lopussa opas käski laittamaan kamerat ja kännykät pois, ottamaan kaiteesta kiinni ja sitten se sammutti kaikki valot. Oli ihan pilkkopimeää. Miun silmät ootti kovasti että ne tottuu pimeään mutta en pystynyt näkemään edes omaa kättä. Se oli aika hurja tunne. Lapset siellä oli kovasti innoissaan ja pyysivät että tehdään se uudestaan, ja niin tehtiin. Tuo muisto pysyy kyllä pitkään mielessä, se oli jotain niin outoa, epäluonnollista... ettei oikeasti näe yhtään yhtään mitään.
Matka takaisin oli samaa reittiä pitkin, vähän portaita ylös. Loppumatka, ne viimeiset portaat oli ihan tuskaa myös muillakin kuin miulla, eli ei voinut kunto loppua kesken. Epäilin että luolassa oli vähemmän happea? Oikeesti miun jalat oli niin poikki kun muutamat raput noustiin ylös, ettei voinut johtua kunnon puutteesta. Sekin kun tapahtu niin yhtäkkiä.
Mutta palataanpa lauantaihin. Aamutouhujen jälkeen otettiin auto ja lähdettiin etsimään amish-opasmatkaa. Ohjeet saatiin hostellilta mutta hyvin lahjakkaasti onnistuttiin lähtemään päinvastaiseen suuntaan ja hetken pohdittuamme käännyttiin takaisin. Harmonyssa on yksi pääkatu jonka varrella kaikki on. Ajettiin sitä ja etsittiin paikkaa jossa opas sanoi tapaavamme meidät mutta hienoista ohjeista huolimattakin onnistuttiin olemaan näkemättä isoja kylttejä jotka osoitti sitä paikkaa. Parkkeerattiin auto ja lähdettiin sitten arpomalla yhteen kauppaan joka kuullosti hyvältä, ja todettiin että se on se oikea paikka. Myöhemmin nolotti kun nähtiin kyltit.
Opas hyppäsi meidän autoon takapenkille ja ohjeisti mihin piti ajaa. Miulta meni välillä jotain juttuja melkein ohi kun piti keskittyä hurjaan ruuhkaisaan liikenteeseen (risteyksessä piti odottaa kahta autoa). Välillä opas puhui aika hiljaa, ja kävin oikeasti miettimään miten tuota ääntä saa kovemmalle (niin kuin radiota) mutta ei ihmisen puhetta vaan niin saa säädeltyä.
Amish-kierros oli kuitenkin antoisa. Pysähdyttiin mm. kotieläinpihassa joka myy lampaanvillavaatteita (ja tottakai niitä eläimiä piti paijailla), muutaman talon kohdalla kuunnellen tarinaa niiden asukkaista (jotkut oli entisiä amisheja mutta pitivät mm. amish-huonekalukauppaa), välillä ihmetellen näkymiä jne. Sisällä päästiin käymään amish-perheen huonekalu"varastossa" josta oisin voinut ostaa vaikka mitä mukaani, oikeassa amish-talossa jossa vanha harmaapartainen mies kiikkui keinutuolissa ja villi pieni koira hyppi rapsuteltavana (oikeasti mentiin katsomaan täkkejä), leipomossa (ostin rusinaleipää ja keksejä), ruokakaupassa (josta mein olisi vissiin kuulunut ostaa karkkia mutta ne oli kyllä samoja mitä kaupassa myydään), ja parissa korimyymälässä (josta mie lankesin ostamaan yhden korin teekoriksi omaan uuteen kotiin sitten joskus (Ammalle kantamista :P). Muutamia amisheja tavattiin, aika hiljaisia olivat, ja useimmat ei puhuneet meille oikein mitään, oppaalle vaan koska hän oli vanha tuttu. Voi kyllä kuvitella kun oudot ihmiset tulee pällistelemään niiden elämäntapaa, asumuksia, vaatteita jne.
Mistä mie kerronkin teille vähän. Amishit on siis kristittyjä, miulle tulee mieleen ne ensimmäiset eurooppalaiset jotka tänne Amerikkaan muutti asumaan. Hevoskärryillä kuljettiin, pärjättiin omillaan ja yhteisön avulla, ravinto piti hankkia itse koko vuodeksi. Sitten alkoi olla enemmän porukkaa, joten perustettiin koulu. Yksi huone, yksi opettaja. Koulussa opiskeltiin vaan pakolliset ja sitten lähdettiin tekemään töitä. Amishit on periaatteessa sama asia, mutta lisäksi he ovat vahvasti uskovia. Sen takia he eristäytyvät maailmasta, kunnioittaen perinteitä ja yksinkertaista elämää. He kokevat että nykymaailman houkuttimet ovat vain pahaksi ihmiselle, jonka vuoksi he pitkälti eristäytyvät ja eristävät lapsensa "meidän maailmasta". Äidinkieli on ns. vanha saksa. Koulussa oppiaineita ovat englanti, matematiikka, kunnioitus (tms) ja hmm.. joku neljäs oli vielä. Koulua käydään 8 luokkaan asti, jonka jälkeen nuoret valitsevat itselleen ammatin ja lähtevät tekemään työtä ammatin taitajan opissa, ilman kirjojen pänttäämistä. Naimisiin mennessä pari rakentaa yleensä itselleen oman asunnon. Nykyään tilan puute alkaa näkyä, ja taloja rakennetaan esim. pojan isän tontille.
Nuorille annetaan ns testiaika, jolloin he saavat käydä tutustumassa meidän maailmaan, kokea mitä haluavat ja tehdä mitä tahansa. Armonaikaa taitaa olla vuosi, jonka jälkeen on päätettävä jatkaako perinnettä amishina vai hylkääkö perheensä ja ystävänsä, ja valitsee helpomman elämän. Usein päätös jäädä meidän maailmaan johtaa siihen ettei enää ole tervetullut amishien luo, joskus vanhemmat ovat armeliaampia ja edelleen tapaavat lastansa. Meille kerrottiin eräästä joka valitsi meidän maailman lastensa takia, jotta voisi elättää perheensä paremmin. Hän elää nykyään rekkakuskina (eli ei mikään loistava ammatti mutta koki voivansa elättää perheensä todella hyvin nykyään). Hän ei ole tervetullut amishien luo enää, mutta välillä vanhat ystävät tervehtivät ja kyselevät kuulumisia. Julkisesti toisten amishien läsnäollessa sitä ei kuitenkaan tehdä ettei menetetä kasvoja yhteisön silmissä. Raakaa peliä.
Jollain tapaa amishien elämä muistutti miuta lestadiolaisista, jotka elävät vahvasti yhteisönsä tukemana. Amisheilla on yhteyksiä kauppiaisiin ja tavaran välittäjiin, ja he saavat usein parempaan hintaan. Talot rakennetaan itse, ainoastaan yksi työntekijä palkataan tilaamaan tarvikkeet ja organisoimaan rakentamista. Kerroin oppaalle miten lestadiolaiset harrastavat samaa, heidän keskuudessa on taitavia rakennusmiehiä, sähkömiehiä jne, jotka rakentavat paljon taloja. Sanotaan, että neljäs heidän rakentama talo on heille ilmainen (koska he myyvät ne edelliset tietysti). Kätevä tapa tienata.
Mutta kuvista nyt näkee vähän minkälaista tuolla maaseudulla on. Mie kuvittelin että amishin elää enemmän suljetuissa yhteisöissä, mutta tuolla oli ns kotikauppoja, josta (jos vaan tietää) voi mennä ostamaan amish-tuotteita ja tiet on ihan yleisessä käytössä. Joitain tiloja oli myyty "englantilaisille", eli amerikkalaisille, joten amishien naapurit voivat olla ihan tavallisia tallaajia. Ihmisistähän ei saanut ottaa kuvia, joten yhtään kuvaa ei ole niiden vaatteista. Semmoiset hassut hatut päässä ja miehillä liivit, vanhanaikaiset housut jne.. Naisilla mekot ja hiukset peitetty. Tummia vaatteita yleensä.
Koulurakennus, jossa yksi huone, puuvaja, vesi haetaan naapurista.
Näillä oli talossa kolme vammaista lasta ja korimyymälä.
Sateinen ilma ja monella oli vaatteita ulkona. Huomatkaa eläimenraato aidalla. :P
Ainot sallittu keino ottaa kuvia amisheista, kun kasvot ei näy.
Opaskierros alkutietojen mukaan kestää 2-2½ tuntia, meillä 3 :P Pitää se koko rahan edestä käyttää opasta.
Kierroksen jälkeen käytiin pikaisesti ostamassa huoltoasemalta lämmintä soppaa ja juustoleipätikkuja. Nam. Syötiin autossa. Sitten kiiruhdettiin katsomaan luolia. Onnistuttiin siitäkin ajamaan ohitse vaikka kyltti oli (toinen kyltti vieressä sanoi "entrance ahead" eli sisäänkäynti edessäpäin) mutta löydettiin ajoissa perille. Meidän lisäksi luolakierrokselle lähti pariskunta ja isä kahden lapsen kanssa. Kiva pieni porukka, vähän sai hidastellakin matkalla. Ulkoapäin näytti ettei luola mikään iso voi olla kun siinä oli vaan pieni kukkula talon takana mutta luola voi olla myös siellä maan alla :P Muistaakseni oltiin syvimmillään puolen mailin (800 m) syvyydessä ja matkaa käveltiin n. maili (1.6 km).
Luola on ennen ollut meren alla, jonka johdosta siellä näkyi välillä joitain fossiileita. Nykyään vesi edelleen muokkaa luolaa, ja päästiin näkemään pariin kertaan vesivirtaukset. Kovaa se meni. Jännä oli nähdä miten vesi on joskus mennyt korkeammalla ja muokannut käytäviä kallion sisään, sitten siirtynyt kerroksen alemmas, välillä tehnyt käytävästä tooosi korkean. Luolassa oli myös pieni kappeli. Siellä on pidetty häitä pelkästään morsiusparin läsnäollessa ja max noin 30 vieraan katsellessa. Pieni se tosiaan oli mutta eksoottinen. Luolan lopussa opas käski laittamaan kamerat ja kännykät pois, ottamaan kaiteesta kiinni ja sitten se sammutti kaikki valot. Oli ihan pilkkopimeää. Miun silmät ootti kovasti että ne tottuu pimeään mutta en pystynyt näkemään edes omaa kättä. Se oli aika hurja tunne. Lapset siellä oli kovasti innoissaan ja pyysivät että tehdään se uudestaan, ja niin tehtiin. Tuo muisto pysyy kyllä pitkään mielessä, se oli jotain niin outoa, epäluonnollista... ettei oikeasti näe yhtään yhtään mitään.
Matka takaisin oli samaa reittiä pitkin, vähän portaita ylös. Loppumatka, ne viimeiset portaat oli ihan tuskaa myös muillakin kuin miulla, eli ei voinut kunto loppua kesken. Epäilin että luolassa oli vähemmän happea? Oikeesti miun jalat oli niin poikki kun muutamat raput noustiin ylös, ettei voinut johtua kunnon puutteesta. Sekin kun tapahtu niin yhtäkkiä.
Näistä tuli mieleen Pirates of the Caribbean leffoista se mustekalatyyppi. ewww... onneks vasta nyt kun kuvia kattoi.
nuo kaikki kivet oli kuitenkin siis kiviä, kovaa materiaalia vaikka ei ihan näytä siltä. ne oli vaan märkiä kun vesi tippui niitä pitkin, sen takia ne kiilsi.
Titanic?
pahis meni koskemaan kiviseinämään kun pimeässä oltiin. niin meille sanottiin ennen lähtöä ettei saa koskea mihinkään kun käsistä siirtyy rasvaa tms joka ajan myötä tuhoaa seinämiä.
näätte miun uuden takin :)
kyllä ehkä vähän teki mieli koskea, oli sormet jo menossa kohti kun muistin ettei saa (ja opas katsoi)
Se sitten siitä lauantaista, vaikka kirjottelinkin että ideoita on mitä tehdään. Löhöttiin kuitenkin vaan hostellilla, mie oisin kyllä halunnut käydäkin jossain mutta Becka taisi olla niin väsynyt ettei sitten lähdetty muuta kuin syömään. Amish-opas kertoi että hänen tytöllään on hyvä ravintola siellä, joten mentiin nyt sinne syömään. Ja hyvä paikka se oli. Mie tilasin jonkun erikoishampparin ranskalaisilla, vaikka paikka oli tunnettu keitoista ja kotiruuista, mutta ei tehnyt mieli semmoisia. Jälkkäriksi tilattiin jäätelöt (vanilja-suklaa-suklaapala kermatäytteellä-jätski miulle) ja paettiin sulkeutumaisillaan olevaa ravintolaa ulkoilmaan ja lumisateeseen. Oltiin ehkä vähän jäässä mutta pakko oli käydä pakolliset pikkukaupunkikuvat ottamassa. Ja pakko sitä jäätelöä oli syödä samalla ettei sula ;)
LUNTA!
Paluumatkalla muuten sieltä luolilta, näin matkalla lehmiä ja ajoin tien sivuun ja sanoin Beckalle että mennään moikkaamaan noita. Lehmät ei olleet ihan samaa mieltä. Heti kun päästiin autosta ulos, alkoi ammuminen ja kaikki lehmät tuijotti meitä. Meintiin lähemmäs mutta ne vaan lähti karkuun. Hetki katseltiin niitä ja ammuttiin takaisin mutta sitten huomattiin että kaikki lähti menemään meistä pois päin. Ne lähti peräkkäin takaisin navetalle. Mietittiin että kohta tulee joku vihainen maatilan isäntä katsomaan kuka heidän lehmiä häiritsee, joten lähdettiin jatkamaan matkaa. :D Todettiin tosin että meistä olisi aika hyvin joko lehmiksi tai semmoiseksi lehmien takaa-ajajaksi, mikä niitä nyt siirtelee paikasta toiseen. Mitä sanoja mie taas keksinki.. :P takaa-ajaja...
Edustuskuva
Lauantai-ilta koomattiin taas hostellilla, sunnuntaina herääminen oli vähän hankalampaa jo. Onnistuttiin kuitenkin ennen kymmentä aamupalalle ja saatiin kaikki pakattua ja kymmenen jälkeen oltiin jo matkalla takaisin Twin cityyn. Pysähdyttiin matkalla Rochesterissa, joka on semmoinen pieni 100 000 asukkaan kaupunki kahden tunnin päässä Minneapoliksesta. Ekana käytiin etsimässä intiaanien taide ja ööh käsityö öö... näyttely tms missä ne myy tavaraa. Meneepäs nyt hankalaksi suomentaa. Se oli vähän pienehkö tapahtuma, mutta ihan ok. Sitten etsittiin tiemme toiseen paikkaan. Rochesterissa on maailmankuulu Mayo klinikka (tai sairaala). Myöhän ei siitä oltu koskaan kuultukaan, mutta koska jotain haluttiin tehdä niin käytiin Mayo-kartanolla joulukierroksella. Siellä siis asui Mayo klinikan perustajat ja seuraavat sukupolvet. Meinasi olla ongelmia päästä kierrokselle kun meidän haluamat ajat oli loppuunmyyty, mutta meidät mahdutettiin sitten mukaan ylimääräisinä. Missattiin kuitenkin jokin esittely-aloittelu-video, joten kaikki nimet ja vuodet ja muut meni ohi kierroksella, mutta kiva se silti oli. Hienoja joulukoristeita, iso talo, jännää historiaa (esim. yhden huoneen matto maksoi kuudenneksen talon hinnasta, se teetettiin Intiassa tuota huonetta varten). Lasten huoneet oli vähän turhan hulppeita, lelut olisi nykykäytössä menneet heti rikki.
Kierroksen alussa opas kyseli mistä osavaltioista ihmiset on, joku oli Marylandista ja sille sitten annettiin erikoiskunnia olla kierroksella. Jotenkin mie sitten taas avasin suuni ja johonkin väliin sanoin että suomesta ja saksasta täällä myös ollaan, joten Maryland jäi kauas suosiosta sen jälkeen :D Kierroksen huippuhetki oli tietysti kun saatiin omppusiideriä (alkoholitonta, näitten siiderit on alkoholittomia vissiin aina, enemmänkin se on kai mehua) ja vastaleivottuja keksejä (täällä on perusmaut, suklaahippu, sokeri, kaura ja sitten tavallinen ilman suklaahippuja, joka paikassa melkein samat maut). Ahmittiin parit keksit ja lähdettiin jatkamaan taas matkaa. Tietenkään tuolta sisältä ei saanut ottaa kuvia, sehän olisi ihan liian kamalaa. Joten ulkonta vaan pari kuvaa.
Tän myö oletettiin olevan se Mayo klinikka, mutta ei kyllä oikeasti mitään hajua. Kuvitellaan että se on, kukkulalla kun tuo oli niin hyvä paikka ainakin olisi.
Loppumatkasta saatiin hauska piristys matkaan kun meidän ohi ajoi auto, jossa takapenkillä ehkä 12 ja 15 vuotiaat poika ja tyttö katsoi meitä, nauroi ja otti kameralla kuvia :D Oltiin ihan että häääh? Ja naurettiin ja vilkutettiin heille takaisin. Becka sitten otti kameran ja kuvasi vastavuoroisesti heitä ja taas molempia nauratti. Jonkin aikaa ne ajoi pitkällä meidän edellä mutta sitten päästiin niistä ohi ja vilkuteltiin taas kovasti :D Ei ne meitä sentään seuranneet Subwayhyn tai Caribouhun johon mentiin tauolle. Loppumatkasta meillä oli vähän turhan hauskaa ja jännää oli kun joka puolella (paitsi tiellä) oli lunta. Tiet oli myös kuivia, joten ei ollut jännittämistä. Vein Beckan kotiin ja oltiin hetki lumisotaa, onnistuin heittämään yhden oman auton takakonttiinkin :D Kotiin päästyä miuta tervehti ihana kiukkupuuskainen kolmevuotias.. Otin hetken aikaa itselle ja purin tavarat, sitten menin lasten kanssa pihalle. Rakennettiin iso lumiukko/lumijääkarhu/lumihiiri/lumiporo. Ja oltiin lumisotaa. Ja miun kengät oli ihan märät kun meni kaikki lumi sisälle. Oi ja tehtiin lumienkelit. Illaksi vielä CC aupairtapaamiseen, juomaan kaakaota Caribouun, tylsää oli. Illalla oli aika väsy.
Huuh. Se siitä viikonlopusta. Kiva reissu oli :) Toivottavasti jaksoitte lukea. Jos joku haluaa kysellä lisää jostain niin kommentteihin vaan, vastailen sitten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)