Harmony - amisheja, luolia ja lunta

Kirjoitellaanpas nyt lopputeksti Harmonyn matkasta. Elikkäs. Miepä aloitan lukemalla mitä oon ehtinyt jo kirjoittamaan. Okei. Vieläkin iloitsen kivasta tunnelmasta joka siellä oli, sellainen välitön ja aito. Paitsi poislähtiessä oli outoa kun omistaja oli tullut takaisin ja oltiin lähdössä niin se vaan kiitti ja sanoi että avaimen voi jättää koriin tiskille (oltiin maksettu aiemmin). Hölmistyneenä kun ei sitten tullut juteltua enempää, myö poistuttiin paikalta ja pakattiin tavaroita autoon niin tuo viikonlopun työntekijä huuteli ovelta kiitoksia ja hyvää matkaa. :D Ehkä ihmisestäkin kiinni tuo ystävällisyys.

Mutta palataanpa lauantaihin. Aamutouhujen jälkeen otettiin auto ja lähdettiin etsimään amish-opasmatkaa. Ohjeet saatiin hostellilta mutta hyvin lahjakkaasti onnistuttiin lähtemään päinvastaiseen suuntaan ja hetken pohdittuamme käännyttiin takaisin. Harmonyssa on yksi pääkatu jonka varrella kaikki on. Ajettiin sitä ja etsittiin paikkaa jossa opas sanoi tapaavamme meidät mutta hienoista ohjeista huolimattakin onnistuttiin olemaan näkemättä isoja kylttejä jotka osoitti sitä paikkaa. Parkkeerattiin auto ja lähdettiin sitten arpomalla yhteen kauppaan joka kuullosti hyvältä, ja todettiin että se on se oikea paikka. Myöhemmin nolotti kun nähtiin kyltit.

Opas hyppäsi meidän autoon takapenkille ja ohjeisti mihin piti ajaa. Miulta meni välillä jotain juttuja melkein ohi kun piti keskittyä hurjaan ruuhkaisaan liikenteeseen (risteyksessä piti odottaa kahta autoa). Välillä opas puhui aika hiljaa, ja kävin oikeasti miettimään miten tuota ääntä saa kovemmalle (niin kuin radiota) mutta ei ihmisen puhetta vaan niin saa säädeltyä.

Amish-kierros oli kuitenkin antoisa. Pysähdyttiin mm. kotieläinpihassa joka myy lampaanvillavaatteita (ja tottakai niitä eläimiä piti paijailla), muutaman talon kohdalla kuunnellen tarinaa niiden asukkaista (jotkut oli entisiä amisheja mutta pitivät mm. amish-huonekalukauppaa), välillä ihmetellen näkymiä jne. Sisällä päästiin käymään amish-perheen huonekalu"varastossa" josta oisin voinut ostaa vaikka mitä mukaani, oikeassa amish-talossa jossa vanha harmaapartainen mies kiikkui keinutuolissa ja villi pieni koira hyppi rapsuteltavana (oikeasti mentiin katsomaan täkkejä), leipomossa (ostin rusinaleipää ja keksejä), ruokakaupassa (josta mein olisi vissiin kuulunut ostaa karkkia mutta ne oli kyllä samoja mitä kaupassa myydään), ja parissa korimyymälässä (josta mie lankesin ostamaan yhden korin teekoriksi omaan uuteen kotiin sitten joskus (Ammalle kantamista :P). Muutamia amisheja tavattiin, aika hiljaisia olivat, ja useimmat ei puhuneet meille oikein mitään, oppaalle vaan koska hän oli vanha tuttu. Voi kyllä kuvitella kun oudot ihmiset tulee pällistelemään niiden elämäntapaa, asumuksia, vaatteita jne.

Mistä mie kerronkin teille vähän. Amishit on siis kristittyjä, miulle tulee mieleen ne ensimmäiset eurooppalaiset jotka tänne Amerikkaan muutti asumaan. Hevoskärryillä kuljettiin, pärjättiin omillaan ja yhteisön avulla, ravinto piti hankkia itse koko vuodeksi. Sitten alkoi olla enemmän porukkaa, joten perustettiin koulu. Yksi huone, yksi opettaja. Koulussa opiskeltiin vaan pakolliset ja sitten lähdettiin tekemään töitä. Amishit on periaatteessa sama asia, mutta lisäksi he ovat vahvasti uskovia. Sen takia he eristäytyvät maailmasta, kunnioittaen perinteitä ja yksinkertaista elämää. He kokevat että nykymaailman houkuttimet ovat vain pahaksi ihmiselle, jonka vuoksi he pitkälti eristäytyvät ja eristävät lapsensa "meidän maailmasta". Äidinkieli on ns. vanha saksa. Koulussa oppiaineita ovat englanti, matematiikka, kunnioitus (tms) ja hmm.. joku neljäs oli vielä. Koulua käydään 8 luokkaan asti, jonka jälkeen nuoret valitsevat itselleen ammatin ja lähtevät tekemään työtä ammatin taitajan opissa, ilman kirjojen pänttäämistä. Naimisiin mennessä pari rakentaa yleensä itselleen oman asunnon. Nykyään tilan puute alkaa näkyä, ja taloja rakennetaan esim. pojan isän tontille.

Nuorille annetaan ns testiaika, jolloin he saavat käydä tutustumassa meidän maailmaan, kokea mitä haluavat ja tehdä mitä tahansa. Armonaikaa taitaa olla vuosi, jonka jälkeen on päätettävä jatkaako perinnettä amishina vai hylkääkö perheensä ja ystävänsä, ja valitsee helpomman elämän. Usein päätös jäädä meidän maailmaan johtaa siihen ettei enää ole tervetullut amishien luo, joskus vanhemmat ovat armeliaampia ja edelleen tapaavat lastansa. Meille kerrottiin eräästä joka valitsi meidän maailman lastensa takia, jotta voisi elättää perheensä paremmin. Hän elää nykyään rekkakuskina (eli ei mikään loistava ammatti mutta koki voivansa elättää perheensä todella hyvin nykyään). Hän ei ole tervetullut amishien luo enää, mutta välillä vanhat ystävät tervehtivät ja kyselevät kuulumisia. Julkisesti toisten amishien läsnäollessa sitä ei kuitenkaan tehdä ettei menetetä kasvoja yhteisön silmissä. Raakaa peliä.

Jollain tapaa amishien elämä muistutti miuta lestadiolaisista, jotka elävät vahvasti yhteisönsä tukemana. Amisheilla on yhteyksiä kauppiaisiin ja tavaran välittäjiin, ja he saavat usein parempaan hintaan. Talot rakennetaan itse, ainoastaan yksi työntekijä palkataan tilaamaan tarvikkeet ja organisoimaan rakentamista. Kerroin oppaalle miten lestadiolaiset harrastavat samaa, heidän keskuudessa on taitavia rakennusmiehiä, sähkömiehiä jne, jotka rakentavat paljon taloja. Sanotaan, että neljäs heidän rakentama talo on heille ilmainen (koska he myyvät ne edelliset tietysti). Kätevä tapa tienata.

Mutta kuvista nyt näkee vähän minkälaista tuolla maaseudulla on. Mie kuvittelin että amishin elää enemmän suljetuissa yhteisöissä, mutta tuolla oli ns kotikauppoja, josta (jos vaan tietää) voi mennä ostamaan amish-tuotteita ja tiet on ihan yleisessä käytössä. Joitain tiloja oli myyty "englantilaisille", eli amerikkalaisille, joten amishien naapurit voivat olla ihan tavallisia tallaajia. Ihmisistähän ei saanut ottaa kuvia, joten yhtään kuvaa ei ole niiden vaatteista. Semmoiset hassut hatut päässä ja miehillä liivit, vanhanaikaiset housut jne.. Naisilla mekot ja hiukset peitetty. Tummia vaatteita yleensä.

 Koulurakennus, jossa yksi huone, puuvaja, vesi haetaan naapurista.

 Näillä oli talossa kolme vammaista lasta ja korimyymälä.

 Sateinen ilma ja monella oli vaatteita ulkona. Huomatkaa eläimenraato aidalla. :P

 Ainot sallittu keino ottaa kuvia amisheista, kun kasvot ei näy.

Opaskierros alkutietojen mukaan kestää 2-2½ tuntia, meillä 3 :P Pitää se koko rahan edestä käyttää opasta.

Kierroksen jälkeen käytiin pikaisesti ostamassa huoltoasemalta lämmintä soppaa ja juustoleipätikkuja. Nam. Syötiin autossa. Sitten kiiruhdettiin katsomaan luolia. Onnistuttiin siitäkin ajamaan ohitse vaikka kyltti oli (toinen kyltti vieressä sanoi "entrance ahead" eli sisäänkäynti edessäpäin) mutta löydettiin ajoissa perille. Meidän lisäksi luolakierrokselle lähti pariskunta ja isä kahden lapsen kanssa. Kiva pieni porukka, vähän sai hidastellakin matkalla. Ulkoapäin näytti ettei luola mikään iso voi olla kun siinä oli vaan pieni kukkula talon takana mutta luola voi olla myös siellä maan alla :P Muistaakseni oltiin syvimmillään puolen mailin (800 m) syvyydessä ja matkaa käveltiin n. maili (1.6 km).

Luola on ennen ollut meren alla, jonka johdosta siellä näkyi välillä joitain fossiileita. Nykyään vesi edelleen muokkaa luolaa, ja päästiin näkemään pariin kertaan vesivirtaukset. Kovaa se meni. Jännä oli nähdä miten vesi on joskus mennyt korkeammalla ja muokannut käytäviä kallion sisään, sitten siirtynyt kerroksen alemmas, välillä tehnyt käytävästä tooosi korkean. Luolassa oli myös pieni kappeli. Siellä on pidetty häitä pelkästään morsiusparin läsnäollessa ja max noin 30 vieraan katsellessa. Pieni se tosiaan oli mutta eksoottinen. Luolan lopussa opas käski laittamaan kamerat ja kännykät pois, ottamaan kaiteesta kiinni ja sitten se sammutti kaikki valot. Oli ihan pilkkopimeää. Miun silmät ootti kovasti että ne tottuu pimeään mutta en pystynyt näkemään edes omaa kättä. Se oli aika hurja tunne. Lapset siellä oli kovasti innoissaan ja pyysivät että tehdään se uudestaan, ja niin tehtiin. Tuo muisto pysyy kyllä pitkään mielessä, se oli jotain niin outoa, epäluonnollista... ettei oikeasti näe yhtään yhtään mitään.

Matka takaisin oli samaa reittiä pitkin, vähän portaita ylös. Loppumatka, ne viimeiset portaat oli ihan tuskaa myös muillakin kuin miulla, eli ei voinut kunto loppua kesken. Epäilin että luolassa oli vähemmän happea? Oikeesti miun jalat oli niin poikki kun muutamat raput noustiin ylös, ettei voinut johtua kunnon puutteesta. Sekin kun tapahtu niin yhtäkkiä.

 Näistä tuli mieleen Pirates of the Caribbean leffoista se mustekalatyyppi. ewww... onneks vasta nyt kun kuvia kattoi. 

nuo kaikki kivet oli kuitenkin siis kiviä, kovaa materiaalia vaikka ei ihan näytä siltä. ne oli vaan märkiä kun vesi tippui niitä pitkin, sen takia ne kiilsi. 

 Titanic?

pahis meni koskemaan kiviseinämään kun pimeässä oltiin. niin meille sanottiin ennen lähtöä ettei saa koskea mihinkään kun käsistä siirtyy rasvaa tms joka ajan myötä tuhoaa seinämiä.

 näätte miun uuden takin :)

kyllä ehkä vähän teki mieli koskea, oli sormet jo menossa kohti kun muistin ettei saa (ja opas katsoi)

Se sitten siitä lauantaista, vaikka kirjottelinkin että ideoita on mitä tehdään. Löhöttiin kuitenkin vaan hostellilla, mie oisin kyllä halunnut käydäkin jossain mutta Becka taisi olla niin väsynyt ettei sitten lähdetty muuta kuin syömään. Amish-opas kertoi että hänen tytöllään on hyvä ravintola siellä, joten mentiin nyt sinne syömään. Ja hyvä paikka se oli. Mie tilasin jonkun erikoishampparin ranskalaisilla, vaikka paikka oli tunnettu keitoista ja kotiruuista, mutta ei tehnyt mieli semmoisia. Jälkkäriksi tilattiin jäätelöt (vanilja-suklaa-suklaapala kermatäytteellä-jätski miulle) ja paettiin sulkeutumaisillaan olevaa ravintolaa ulkoilmaan ja lumisateeseen. Oltiin ehkä vähän jäässä mutta pakko oli käydä pakolliset pikkukaupunkikuvat ottamassa. Ja pakko sitä jäätelöä oli syödä samalla ettei sula ;) 

 LUNTA!

 

Paluumatkalla muuten sieltä luolilta, näin matkalla lehmiä ja ajoin tien sivuun ja sanoin Beckalle että mennään moikkaamaan noita. Lehmät ei olleet ihan samaa mieltä. Heti kun päästiin autosta ulos, alkoi ammuminen ja kaikki lehmät tuijotti meitä. Meintiin lähemmäs mutta ne vaan lähti karkuun. Hetki katseltiin niitä ja ammuttiin takaisin mutta sitten huomattiin että kaikki lähti menemään meistä pois päin. Ne lähti peräkkäin takaisin navetalle. Mietittiin että kohta tulee joku vihainen maatilan isäntä katsomaan kuka heidän lehmiä häiritsee, joten lähdettiin jatkamaan matkaa. :D Todettiin tosin että meistä olisi aika hyvin joko lehmiksi tai semmoiseksi lehmien takaa-ajajaksi, mikä niitä nyt siirtelee paikasta toiseen. Mitä sanoja mie taas keksinki.. :P takaa-ajaja...

Edustuskuva

Lauantai-ilta koomattiin taas hostellilla, sunnuntaina herääminen oli vähän hankalampaa jo. Onnistuttiin kuitenkin ennen kymmentä aamupalalle ja saatiin kaikki pakattua ja kymmenen jälkeen oltiin jo matkalla takaisin Twin cityyn. Pysähdyttiin matkalla Rochesterissa, joka on semmoinen pieni 100 000 asukkaan kaupunki kahden tunnin päässä Minneapoliksesta. Ekana käytiin etsimässä intiaanien taide ja ööh käsityö öö... näyttely tms missä ne myy tavaraa. Meneepäs nyt hankalaksi suomentaa. Se oli vähän pienehkö tapahtuma, mutta ihan ok. Sitten etsittiin tiemme toiseen paikkaan. Rochesterissa on maailmankuulu Mayo klinikka (tai sairaala). Myöhän ei siitä oltu koskaan kuultukaan, mutta koska jotain haluttiin tehdä niin käytiin Mayo-kartanolla joulukierroksella. Siellä siis asui Mayo klinikan perustajat ja seuraavat sukupolvet. Meinasi olla ongelmia päästä kierrokselle kun meidän haluamat ajat oli loppuunmyyty, mutta meidät mahdutettiin sitten mukaan ylimääräisinä. Missattiin kuitenkin jokin esittely-aloittelu-video, joten kaikki nimet ja vuodet ja muut meni ohi kierroksella, mutta kiva se silti oli. Hienoja joulukoristeita, iso talo, jännää historiaa (esim. yhden huoneen matto maksoi kuudenneksen talon hinnasta, se teetettiin Intiassa tuota huonetta varten). Lasten huoneet oli vähän turhan hulppeita, lelut olisi nykykäytössä menneet heti rikki. 

Kierroksen alussa opas kyseli mistä osavaltioista ihmiset on, joku oli Marylandista ja sille sitten annettiin erikoiskunnia olla kierroksella. Jotenkin mie sitten taas avasin suuni ja johonkin väliin sanoin että suomesta ja saksasta täällä myös ollaan, joten Maryland jäi kauas suosiosta sen jälkeen :D Kierroksen huippuhetki oli tietysti kun saatiin omppusiideriä (alkoholitonta, näitten siiderit on alkoholittomia vissiin aina, enemmänkin se on kai mehua) ja vastaleivottuja keksejä (täällä on perusmaut, suklaahippu, sokeri, kaura ja sitten tavallinen ilman suklaahippuja, joka paikassa melkein samat maut). Ahmittiin parit keksit ja lähdettiin jatkamaan taas matkaa. Tietenkään tuolta sisältä ei saanut ottaa kuvia, sehän olisi ihan liian kamalaa. Joten ulkonta vaan pari kuvaa.

Tän myö oletettiin olevan se Mayo klinikka, mutta ei kyllä oikeasti mitään hajua. Kuvitellaan että se on, kukkulalla kun tuo oli niin hyvä paikka ainakin olisi.

Loppumatkasta saatiin hauska piristys matkaan kun meidän ohi ajoi auto, jossa takapenkillä ehkä 12 ja 15 vuotiaat poika ja tyttö katsoi meitä, nauroi ja otti kameralla kuvia :D Oltiin ihan että häääh? Ja naurettiin ja vilkutettiin heille takaisin. Becka sitten otti kameran ja kuvasi vastavuoroisesti heitä ja taas molempia nauratti. Jonkin aikaa ne ajoi pitkällä meidän edellä mutta sitten päästiin niistä ohi ja vilkuteltiin taas kovasti :D Ei ne meitä sentään seuranneet Subwayhyn tai Caribouhun johon mentiin tauolle. Loppumatkasta meillä oli vähän turhan hauskaa ja jännää oli kun joka puolella (paitsi tiellä) oli lunta. Tiet oli myös kuivia, joten ei ollut jännittämistä. Vein Beckan kotiin ja oltiin hetki lumisotaa, onnistuin heittämään yhden oman auton takakonttiinkin :D Kotiin päästyä miuta tervehti ihana kiukkupuuskainen kolmevuotias.. Otin hetken aikaa itselle ja purin tavarat, sitten menin lasten kanssa pihalle. Rakennettiin iso lumiukko/lumijääkarhu/lumihiiri/lumiporo. Ja oltiin lumisotaa. Ja miun kengät oli ihan märät kun meni kaikki lumi sisälle. Oi ja tehtiin lumienkelit. Illaksi vielä CC aupairtapaamiseen, juomaan kaakaota Caribouun, tylsää oli. Illalla oli aika väsy. 

Huuh. Se siitä viikonlopusta. Kiva reissu oli :) Toivottavasti jaksoitte lukea. Jos joku haluaa kysellä lisää jostain niin kommentteihin vaan, vastailen sitten.